tiistai 3. lokakuuta 2017

Se merkittävin Disney-elokuva

One Hundred and One Dalmatians (1961) -elokuvan numeraalinimike muuntui
lyhyessä ajassa abbreviaatioksi 101. Mainosjuliste vuodelta 1969.

Aika usein minulta kysytään, mikä on suosikkini Disney-elokuvista. Mitä syvemmälle kaivaudun tutkimuksessani Disney-filmatisointeihin, sitä toistuvammin minusta tuntuu siltä, että suosikki vaihtuu aina tarkasteltavan elokuvan mukaan. Tai no - viiden kärki pysyy vuodesta toiseen jokseenkin samanlaisena, ainoastaan järjestys muuttuu. Siksipä ajattelin nyt esitellä minulle kaikista merkittävimmän Disney-elokuvan, kun katsotaan sen kokonaisvaikutuksia lapsuudesta nykyhetkeen. Sillä ei jää hirveästi arvuuttelunvaraa siitä, mikä animaatio on kyseessä. Se on ylipäänsä ensimmäisiä Disney-elokuvia, joita muistan nähneeni.

Aku Ankka nro 9/95, 1.3.1995. 52-sivuinen erikoispaksu lehti myytiin kymmenellä markalla. 
 
Tässä sarjakuvassa Cruella de Vil esiintyy vielä suomalaisnimellä Julmia Juoninen.
Dalmatialaiselokuvaa myös levitettiin Suomessa ensi alkuun nimellä "Lupsakkaat luppakorvat".
Suomenkielinen versio sai päivityksen Pekka Lehtosaaren ohjauksessa vuonna 1995.
Koin hienoisen fangirl-hetken tavatessani Lehtosaaren tänä kesänä.

 Allekirjoittanut oli lehden julkaisuhetkellä neljä ja puoli vuotta
vanha, ja opin lukemaan tästä kyseenomaisesta lehdestä.

Sarjakuvien hyödyntäminen elokuvapromootiossa on Disney-yhtiölle tuttua kauraa. Esimerkiksi Aristokattien (1970) oli määrä tulla elokuvateattereihin Ranskassa joulukuussa 1971. 1. lokakuuta 1971 teetetyn mielipidetutkimuksen mukaan ainoastaan prosentti ranskalaisista tiesi, mitä ilmaisulla 'aristokatit' (The Aristocats; Les Aristochats) tarkoitettiin. Kun France Soirissa julkaistiin kissoista sarjakuva, 1. marraskuuta lukema oli kohonnut jo 19 prosenttiin. Sarjakuvapromootiota täydennettiin televisiomainonnalla ja lapsiaiheisella näyttelyllä Salon de l'enfance. 1. joulukuuta, ennen kuin elokuva oli saanut ensiesityksensä, jo 83 prosenttia ranskalaisista tunsi tarinan kulun. (Ariel Dorfman & Armand Lattemart: Kuinka Aku Ankkaa luetaan, ranskankielisen laitoksen alkusanat. Love Kirjat 1980.)

 101 Dalmatialaista live-action elokuva yllätti ilmestymisvuonnaan 1996
edistyksellisillä efekteillään ja tietokoneanimaatiollaan.

Dalmatialaisten kohdalla sarjakuvalla haluttiin tietysti paitsi pohjustaa animaation uudelleenjulkaisua, vaikkakin myös elokuvan uusiolanseeraus itsessään oli mainosprojekti: Disney julkaisi ensimmäisen omaan animaationsa pohjautuvan live-action adaptaatioelokuvan, 101 Dalmatians, vuonna 1996. Päätähtenä Cruellan osassa loisti näyttelijä Glenn Close. Elokuva oli järisyttävä kassamenestys ja poiki jatko-osan 102 Dalmatians vuonna 2000. Voidaan sanoa, että juuri tämä elokuva on toiminut suunnannäyttäjänä Disneyn myöhemmille animaatioista sovitetuille live action -filmatisoinneille Alice in Wonderland (2010), Maleficent (2014), Cinderella (2015), The Jungle Book (2016), Beauty and the Beast (2017). Lista tulee lähivuosina vain kasvamaan, jos jo julkistetut, työn alla olevan elokuvaprojektit toteutuvat.

Tanskalainen vhs-kansi. Suomessa oli käytössä sama kuva, jossa Cruella
kurvaa autollaan, ja Pongo ja Perdita katsovat rakastuneesti toisiaan.

Muistan etäisesti, että saatuani vhs-kasetin käsiini katsoin elokuvan kerran, minkä jälkeen halusin välittömästi nähdä sen uudestaan. Voi sitä odotuksen tuskaisuutta, kun nauha kelautui alkuun! Vielä tänä päivänä pidän elokuvan ensikohtausta tavattoman taianomaisena: jo tietoinen fonttivalinta ilmentää yhteneväisyyksiä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin, ja täplien hyödyntäminen on hykerryttävän kekseliästä ja elävöitynyttä. On käynnistymässä uusi, kuplivan 60-lukuinen ajanjakso Disney-animaatiossa. Tähän palaan pian.


Alkuperäinen tarina The Hundred and One Dalmatians (1956, suomennettuna Otavan toimesta Satayksi dalmatiankoiraa, 1966) on englantilaisen romaani- ja näytelmäkirjailijan Dodie Smithin (1896-1990) käsialaa. Suomeksi Smithiltä on ilmestynyt tiettävästi vain yksi ainoa toinen teos, esikoisromaani Linnanneidon lokikirja (Gummerus 2002,
orig. I Capture the Castle, 1949. Tämä on ohimennen yksi parhaimmista kirjoista mitä olen koskaan lukenut! Samaa mieltä on myös Harry Potter -kirjailija J.K. Rowling.) Kun Smith luki vuonna 1954 ensi kertaa Viisikko-sarjastaan tunnettua Enid Blytonia, hän päätti, että kirjoittaisi itsekin kirjan lapsille. Tuona aikana Smith oli jo onnistunut haalimaan maltillista menestystä näytelmillään ja debyyttiromaanillaan. 


Alkuperäisessä kirjassa oli sievä vaaleanpunainen kansi sekä
Janet ja Anne Grahame-Johnstonen viehättävä kuvitus.

Smith oli ahkera kirjoittamaan päiväkirjaa; niinpä tiedämme, että eräänä joulukuisena yönä hän työskenteli aamukolmeen asti etsien muotoa eriskummalliselle tarinalleen. Smith oli harrastanut dalmatiankoiria yli 20 vuotta, ja tarina koirista tuntui sopivalta aiheelta lastenkertomukseksi. Smithin kasvattama ensimmäinen dalmatialaispentue syntyi hänen ja hänen miehensä avustamana. Tuohon pesueeseen mahtui 15 pientä koiranalkua. Muisto inspiroi luonnostelemaan juonentynkää kirjaksi. Idean tarinan konnasta Smith sai puolestaan näyttelijäystävältään, joka nähtyään Smithin dalmatiankoiran, Pongo-pennun, totesi, että siitä tulisi hieno koirannahkaturkki. Smith piti kovasti lausahduksen synnyttämästä hauskasta ja vaarantuntuisesta mielikuvasta, ja visioi heti Pongon koiramaiseksi Sherlock Holmesiksi, jonka tehtävä olisi palauttaa varastetut koiranpennut omistajilleen.

Dodie Smithin ensimmäinen dalmatiankoira oli nimeltään Pongo.

Alle kolme kuukautta myöhemmin kirjan marraskuisesta julkaisusta Disney halusi ostaa tarinan oikeudet. Smith oli salaa toivonut, että hänen kertomuksensa päätyisi valkokankaalle ja nimenomaan Disneyn toimesta. Kirjailija pitikin elokuvan käsikirjoitusta - joka oli Bill Peetin käsialaa - omaansa parempana, dramaattisesti johdonmukaisempana ja jouhevampana. Bill Peet työskenteli Disney studiolla aina Viidakkokirjan (1967) varhaistuotantoon asti, jolloin työsuhde päättyi henkilökohtaisiin erimielisyyksiin Walt Disneyn kanssa koskien Rudyard Kiplingin samannimiseen kirjaan pohjautuvaa elokuvakäsikirjoitusta.

Peetin päätöksestä elokuvasovituksessa ei enää nähty Cruella de Vilin tohvelisankariaviomiestä tai kahta muuta sijaisvanhempana toimivaa aikuista dalmatiankoiraa, Missistä tai Princeä. Alun perin Missis oli Pongon puoliso, mutta Princen kumppanin nimi Perdita sointui soljuvammin Pongoon alliteraation ansiosta. One Hundred and One Dalmatians -animaation Lontoon ensi-illassa vuonna 1961 istui eturivissä oikea dalmatiankoira, joka tiettävästi ei kertaakaan elokuvan aikana irrottanut silmiään valkokankaasta. (Catherine Britton: Dogs in Books: A Celebration of Dog Illustration Through the Ages. The British Library 2011.)

Dodie Smithin kirjoittamalla jatko-osalla ei ole mitään tekemistä Disneyn dalmatialaisaiheisten jatko-osien kanssa.
Piirroselokuva 101 Dalmatians II: Patch's London Adventure julkaistiin vuonna 2003 suoraan videolevitykseen.

Dodie Smith kirjoitti tarinalle myös varsin huikentelevaisen jatko-osan The Starlight Barking (1967), joka ammensi tunnelmansa ajan avaruuskilpailusta. Kirjassa vieraalta tähdeltä tuleva koira ottaa yhteyttä lontoolaiskoiriin ja pyytää seuraamaan mukanaan. Kirja sai kehnot arvostelut, ja se on kaikin puolin turhankin kummallinen teos, joskin viehättävä silmäys aikansa henkeen. Eihän mennyt kuin kaksi vuotta, että yhdysvaltalainen astronautti Neil Armstrong jo käveli kuun pinnalla.

Disney käytti 60-luvulle tultaessa jo hyvin vakiintuneesti näyteltyä kuvamateriaalia
piirrostyöskentelyn referenssinä. Kuva kirjasta The Illusion of Life:
Disney Animation by Frank Thomas and Ollie Johnston.

Vaikka oikeudet tarinaan kahmaistiin haltuun nopeasti, piirroselokuvan valmistuminen kesti yli kolme vuotta, vaati noin 300 taiteilijan työpanoksen ja maksoi lähes neljä miljoonaa dollaria. Dalmatialaisseikkailu oli studion ensimmäinen elokuva, jossa hyödynnettiin nk. valokopiokonetta, Xerox-tekniikkaa. Metodi säästi työtunteja mutta teki piirrosjäljestä viimeistelemättömän näköistä, rakeista ja luonnosmaista. Esimerkiksi animattori Chuck Jones on arvioinut, että mikäli Disney olisi vielä jatkanut Prinsessa Ruususen (1959) käsintehtyä linjaa, elokuvan hinta olisi ollut puolet kalliimpi ja sen tuotantoaika puolet pidempi.

Ken Andersonin konseptitaidetta. Elokuvan taiteelliseksi johtajaksi nimitetty Anderson inspiroitui itse
Ronald Searlen kuvituksista ja ehdotti Xerox-tekniikan hyödyntämistä. Animaation valmistuttua
Walt Disney julisti, ettei Andersonia enää kuuna päivänä päästettäisi yhtä vastuullisiin työtehtäviin.

Walt Disney oli järkyttynyt näkemästään, ja koki, että jotain olennaista oli menetetty studion tavasta tehdä elokuvia. Vaikka Disney ei enää tässä vaiheessa itse ollut niin aktiivisesti mukana animaatioelokuvien työstämisessä - häntä kiinnostivat enemmän teemapuistot ja oheistuotebisnes - toki hänellä oli sanansa sanottavana elokuvien linjaukseen. Dalmatialaisten ulkoasu ei Disneyn mukaan vastannut hänen ajatustaan hienostuneesta satumaailmasta. Se oli tyyliltään liian karkea ja boheemi, tyystin toisenlainen elokuva, kuin mitä studiolta oli totuttu näkemään. Disney vannottikin, ettei yhtiö enää hyödyntäisi vastaavaa tekniikkaa tulevissa filmatisoinneissaan. Toisin kävi, sillä rahalla oli tässäkin asiassa vaikutusvaltansa. On muistettava, että Prinsessa Ruususen taloudellisen epäonnistumisen jälkeen Walt Disney jopa pohti animaatio-osaston lopullista sulkemista.

 Walt Peregoyn konseptitaiteessa heijastuu Lontoon utuisuus ja hämyisyys aidoimmillaan.

Minusta Walt Disney oli väärässä. Juuri tyyli on se, mikä tekee Dalmatialaisista aivan uskomattoman, monipuolisesti aisteja stimuloivan elokuvan. Vaikka kyse on kaksiulotteisista piirroksista, monisyiseen kuvitukseen on onnistuttu saamaan kiehtovaa syvyyttä. Sitä paitsi, kyseessä ei ole millään muotoa niin sanottu klassinen tarina, vaan hyvin eksentrinen ja ajankohtaisen satiirinen kertomus - esimerkiksi televisiokulttuuri ja ylenpalttinen mainonta saavat oman osansa loanheitosta. Dalmatialaisten persoonallisuutta täten tukee mielestäni parhaiten kokeileva visuaalinen kerrontatyyli. Tämä elokuva ei olisi jäänyt elämään osaksi yhtiön ikisuosikkien kermaa, elleivät sen taiteelliset ansiot olisi kiistattomia. 

 Myöskään maaseutukuvaus ei millään muotoa häviä kaupungin sykkeelle.
Elokuvan värinkäyttö tunnetilojen rakentelussa on raikasta ja rohkeaa.

Ja se musiikki. George Bruns oli aikaisemmin näyttänyt kyntensä Prinsessa Ruususessa sovittaessaan Pjotr Tšaikovskin balettia osaksi piirrettyä. Bruns oli jazzari, mikä istuu erityisen vapautuneesti elokuvan muusikkoroolihahmo Roger Radcliffen luonnehdintaan. Mutta toisin kuin pianisti-Roger, Brunsin instrumentteja olivat pasuuna, tuuba ja kontrabasso. Jo tämä asetelma tekee 60-70-lukujen Disney-elokuvista musiikillisesti ainutlaatuisia: lähestulkoon kaikkien muiden elokuvien johtosäveltäjien pääinstrumentti on ollut piano. Ja siinä missä muulloin Disney-elokuvissa on kuultu nk. klassisia iskelmäsäveltäjiä tai myöhemmin Broadway-henkisiä säveltaitureita, "Brunsin vuosikymmentä" voisi tulkita jopa kapinalliseksi tai rajoja rikkovaksi.

Väitänkin, että juuri Brunsin instrumentit ovat muokanneet hänen lähestymistapaansa musiikkiin. Brunsin sävellystyössä on aistittavissa röyhkeyttä ja kumartelematonta itsevarmuutta. Puhallinsoittimilla painotetaan artikulaatiota, ja soitto on usein hyökyvämpää ja dynaamisempaa kuin pianolla. Tyypillisimmillään orkestraatiossa vaskipuhaltimet huolehtivat esimerkiksi äkillisistä äänenvoimakkuuden nostatuksista tai terävistä staccatoista. Voisi melkein sanoa, etteivät vaskipuhaltimet jää koskaan kuulijalta huomaamatta - soitto suorastaan kerjää huomiota ja ikään kuin ottaa tilaa itselleen. Kontrabassolla taas on tärkeä rooli musiikin tempon säilyttämisessä. Perinteisemmissä jazz-tyyleissä basisti usein alleviivaa kappaleen sykettä. Basisti voi siis määrittää kappaleen grooven, eli sen, miten miellyttävää tai lennokasta musiikki on - tällä tavoin termi määriteltiin 50-luvun Amerikassa ennen sen nykykäyttöä. 


George Brunsin musiikissa on paljon ilmeikkäitä tunnelmanvaihdoksia ja kurvailevia äkkikäännöksiä. 

Kaltaiselleni nuorelle tytölle ihastuttavinta elokuvassa oli tietysti koirien lukematon määrä. Olin toivottoman innostunut koirista, mutta omaa lemmikkiä en saanut kuin vasta vuosia myöhemmin. 101 Dalmatialaista ikään kuin konkretisoi sen haavekuvan, mistä olin aina unelmoinut: jospa koiria ei olisikaan vain yksi, vaan yli sata! Rotuna dalmatiankoira kiehtoi minua etenkin sen korean ulkomuodon vuoksi. Dalmatialainen olikin aikanaan suosittu koira juoksutettavaksi hevoskärryjen rinnalla. Se oli myös pitkään jenkkipalokunnan maskotti. Perusterveen rakenteen omaava koira jaksoi juosta pitkiäkin matkoja, ja sen tunnistettava turkki konnotoi omistajansa statusta ja tyylitajua. 

Kohtaus, jossa dalmatiankoirat ovat naamioituneet labradorinnoutajiksi. Tämä ilkikurinen hetki
ei enää päässyt live-action elokuvaan todennäköisesti sen toteuttamisen haastavuuden vuoksi.

Ei siis ole ihme, että jonkinlaista muotimaailman ikonia muistuttava Cruella de Vil innostuu ajatuksesta hankkia itselleen koirannahkaturkki, joka on yhtäaikaisesti uniikki hyödyke ja luksustuote. Cruella de Vil on mielestäni Disney-historian upein lurjus. Yhtäaikaisesti hävyttömän feminiininen ja turhamainen, toisaalta maskuliinisen toiminnallinen ja väkivaltainen, yksinkertaisesti hurja, häikäilemätön, päättäväinen ja mielettömän vahva nainen on ollut itselleni eräänlainen roolimalli. Cruellasta on jonkin verran tehty akateemista tutkimusta, pääosin siitä näkökulmasta, että hän olisi eräänlainen transnainen: esimerkiksi Rogerin tai Jasperin ja Jesperin näennäinen maskuliinisuus on säälittävää, ponnetonta ja heikkoa verrattuna Cruellan enigmaattisuuteen.

On silti hulvatonta ja jolloin tapaa ironisen irrationaalista, että Cruellan pahuus tuntuu kytevän ja kumpuavan yksinomaan hänen naiseudestaan (suomennoksessa suorastaan konkreettisesti: "on nainen vainen aina paholainen", 1995). Cruella ei tahdo tuhota maailmaa tai hallita kuningaskuntaa (kuten Pahatar tai Pienen Merenneidon Ursula, joihin häntä usein verrataan), hän ei varsinaisesti tahdo edes tappaa ketään (paitsi tavoitteensa saavuttaakseen). Hän vain tahtoo omistaa naiseuden ja korkean elintason symbolin: turkin. Jollain tapaa se tuntuu jopa inhimilliseltä toiveelta, siitä huolimatta, että hän on ronski ja räävitön.

Noin vuosikymmen sitten käytiin jopa keskustelua elokuvan ikärajasta: Cruellan tupakoinnista johtuen katsottiin, että filmille tulisi lyödä K18-lätkä, ettei se innostaisi nuoria tupakoimaan. Onneksi kannanottoa ymmärrettiin pitää absurdina, kun otetaan huomioon elokuvan historiallinen ja kulttuurinen konteksti. Disneyn uusin tulkinta Cruellasta (Once Upon a Time -sarjan hahmona) näkyy tämän sivun nykyisen ulkoasun yläpalkissa. Huhujen mukaan seuraavaksi Cruellaa tähdittää Emma Stone (La La Land, 2016).


Cruellan alkuperäisenä, englanninkielisenä äänenä kuultu Betty Lou Gerson (kuvassa) nimettiin
Disney-legendaksi vuonna 1996. Suomenkielisistä versioista muistetaan etenkin Hannele Laurin vuoden
1995 tulkinta. Hannele Lauri oli myös uudistetun Prinsessa Ruususen dubbauksen Pahatar.

Entäpä ne oheistuotteet? Olin onnekas saadessani Mattelin Patch ja Rolly -pehmolelut. Tiettävästi lelusarja julkaistiin Amerikassa jo vuoden 1991 paikkeilla, ja rantautui Suomeen myöhemmin. Kokonaiskuva pehmojoukkiosta löytyy esimerkiksi Deviantartin puolelta. Minulla on siis edelleen nuo kaksi pienintä pentua, jotka näkyvät taka-alalla Pongon ja Perditan vierellä. Otin ne mukaan vuoden 1996 live-action elokuvanäytäntöön. Ilahtuneisuuttani kuvastanee se, että muistan elokuvateatterin olleen täynnä muita lapsia, pieniä poikia ja tyttöjä, jotka niin ikään olivat raahanneet dalmatialaislelunsa mukaan näytökseen. Joku kehui näkevänsä elokuvan jo kolmatta kertaa. Kai jonkinlainen alkeellinen fancon-kokoontuminen sekin. 


Lisäksi minulla oli alla olevien kuvien leikkisetit ja jonkinlainen alkeellinen pelikonsoli sekä satunnaisia McDonalds- ja Kinder-figuureita. Näin lelukeräilijänä haaveilen tietysti, että jonain päivänä pääsisin vielä kartuttamaan yhä olemassaolevaa kokoelmaani. 




Tällä hetkellä olen toki rakastunut Cath Kidstonin dalmatialaiskokoelmaan ja unelmoin dalmatialaispaidasta, jota pitää yllä luennoidessani Disneystä. Muistan maisteriopiskeluajoiltani, kuinka saimme yhteen konferenssiin vieraaksi arvokkaan tutkijan aina Chicagosta asti. Hän piti Breaking Bad -aiheisen luentonsa humoristisesti Los Pollos Hermanos -paita päällä. Se, että on jossain asiassa osaava, ei tarkoita sitä, että pitäisi heittäytyä tyystin harmaaksi ja vakavaksi. Silloin ei tiedekään tunnu mielenkiintoiselta tai tutustumisen arvoiselta. Tämän asian opin häneltä. 

Roger inspiraation vietävänä. Näin syntyy hittikappale, radiosoittoa kerryttävä Cruella de Vil.

Kaiken kaikkiaan Dalmatialaisissa on monia elementtejä, jotka tekevät sen minulle kaikista merkityksellisimmäksi ja rakkaimmaksi Disney-elokuvaksi. Elokuva on jaksanut kantaa itsensä kunnialla varhaisvuosistani aikuisikään: nyt tarkastelen sitä vilpittömästi hymähdellen sen hurmaavan englantilaisuuden läpi ja samalla makustellen omia muistojani niistä oppivuosista, jotka maassa vietin. Liekö sattumaa sekään, että päädyin lopulta nimenomaan jazzmuusikon kumppaniksi.